Iholle
"Sä et koskettanut mua". Tuttu fraasi Idols-kilpailusta. Idols-kilpailijoiden lisäksi myös politiikan, ja erityisesti meidän "poliitikkojen" pitäisi koskettaa ihmistä. Minusta tuntuu, ettemme ole siinä viime aikoina onnistuneet. Viittaan tässä nyt lähestyviin kunnallisvaaleihin ja Jyväskylään.
Olen havainnut, että olen ainakin itse viime vuosina uppoutunut yhä syvemmälle ideologiseen bunkkeriin. Bunkkeriin, josta tähyilen vihollisia (omia puoluetovereitani) ja yritän puolustautua omien hyökkäyksiltä. Olen niin syvällä siinä bunkkerissa, että välillä tuntuu etten tiedä mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Siis tässä kaupungissa. Toki "tiedän" että on kurjuutta, pahoinvointia, köyhyyttä, yksinhuoltaja-vanhempia, mielenterveysongelmia. Mutta en tunne niitä ihmisiä. Minulla menee hyvin, perheelläni menee hyvin, ystävälläni menee...noh...ainakin melko hyvin. Minun maailmassani on helppo puhua uusliberalismin kirouksista, kolmannesta tiestä ja globalisaation kritiikistä. Ja unohtaa kaikki ihmistä lähelllä olevat ongelmat. Minä olen unohtanut, ja minua hävettää.
Jotta voi toimia ihmisten hyväksi, on päästävä ihmisten iholle. En pidä siitä sanonnasta, mutta käytän sitä tässä yhteydessä. Koska nykyinen toiminta poliittisella kentällä ei ole kovin ihmisläheistä, olen etsinyt itselleni uusia toimintakenttiä. Osallistun urheiluseuran toimintaa, jossa voin konkreettisesti saada jotain aikaiseksi. Lisäksi minua on alkanut kiehtoa asukasyhdistystoiminta.
Poliittisella kentällä olemme keskittyneet epäolennaiseen. Sanon tämän nyt suoraan. Minusta se, että valitamme mm. Demarinuorten organisaation jäykkyyttä ja byrokratiaa on ainoastaan tekosyy sille, että emme saa aikaiseksi mitään konkreettista muutosta. Ei lippulappausten täyttäminen ja kevätkokoukset oikeasti vie aikaa niin paljon, että sillä voisi perustella todellisen poliittisen toiminnan puutetta. Olemme byrokratian rattaissa, joista monet eivät edes halua irrottautua. Silloinhan pitäisi kohdata todellinen maailma. Eikä se tunnu sopivan kaikille.
On meillä hyviäkin esimerkkejä siitä, miten iholle pääsee. Joonas Lepistö nyt on eräs reipas esimerkki. Jyväskylässä ex-demari Kauko Tuupainen ja monet vanhat sosialidemokraatit, mukaanlukien Hilkka Illman, ovat oikeasti ihmisten asialla. Niiden pienten ja heikko-osaisten asialla. MINÄKIN HALUAN OLLA!
Tämä ei kokonaisuudesaan ole kovin eheä kirjoitus, mutta toivoisin silti kommentteja. Miltä teistä tuntuu? Olenko kuinka yksin ajatusteni kanssa?
posted by Tzin @ 11:22 ap.
3 comments
3 Comments:
Loistavia huomioita Hanna jälleen kerran!
Olen havainnut, että koen toimivani enemmän tahtomallani tavalla poliittisesti omassa työssäni kuin vapaa-ajallani politiikan parissa jauhentamassa, kyräilemässä, kauhistelemassa ja pitämässä kriisikokouksia. Kyllästyttää. Kaipaan ilon kautta toteutettua konkreettista toimintaa, jossa ei keskitytä nahisteluun ja säätämiseen. Konkreettisia tekoja kuitenkaan tarpeellista ideologista keskustelua unohtamatta.
Kukaan ei varmastikaan ole estämässä kuvailemani toiminnan elvyttämistä. Täytyy löytää oikea porukka (kuulostaa hyvältä mainitsemasi urheiluseurat ja asukasyhdistykset), johon liittyä mukaan tai pistää itsensä likoon ja alkaa järkkäämään itse.
Satunen
Kyllä. Teräviä huomioita. Lisäksi politiikka kaipaa kipeästi ihmisiä eri ammattitaustoilla ja kansalaisjärjestötaustoilla. Politiikan kysymyksiä olisi päästävä asettamaan muistakin kuin yhteiskuntatieteiden ja tieteilijöiden diskurssista.
Kalle
Jospa nyt vihdoinkin ehtisin sanoa jotain tähän oivalliseen kirjoitukseen, johon vastaamista olen miettinyt useamman kuukauden
Osittain olen samaa mieltä. Järjestöllisestä toiminnasta tulee helposti itsetarkoituksellista. Kukaan ei enää muista, että tietty järjestö tai puolue on perustettu auttamaan ihmisiä tiettyjen ongelmien kanssa, vaan toiminta keskityy toimintaan itseensä: kokouksiin, valtataisteluihin ja papereiden lähettämiseen toisille samanlaisille organisaatioille
Huoli siitä, että puoluepolitiikassa haaskataan suuri määrä voimavaroja sisäiseen kähmintään, eikä maailman parantamiseen viivytti minun puoluepoliittista aktivoitumistani useamman vuoden. Valitettavasti olen saanut huomata pelkoni olleen osittain aiheellisen. Ihmiset ovat hyviä ja ajavat arvokkaita päämääriä. Silti he onnistuvat käyttämään suuren määrän ajastaan ja vaivastaan riidellääkseen siitä, mikä kirjainyhdistelmä on tehnyt mitäkin ja mikä niistä on paras
Voin siis ehdottomasti yhtyä näkemykseen, että poliittisen toiminnan voimavaroja on ohjattava selkeästi enemmän ihmisiä koskettaviin, tavallisiin asioihin, kuin järjestöjen keskinäisiä suhteita koskeviin.
Mutta tahtoisin myös täydentää alkuperäistä kirjoitusta hieman. Minua nimenomaan miellyttää marxilaisissa hyvinvointipuolueissa niiden kyky rakenteelliseen analyysiin ja näiden rakenteiden korjaamiseen tähtäävään poliittisen ohjelman kirjoitukseen. Tämä nähdäkseni erottaa sosialidemokraattiset puolueet kristillisdemokraattisista.
Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että yksi tapa vastata ihmisten kurjuuteen on antaa heille vapaaehtoisesti ruokaa ja vaatetta. Ongelma on, että seuraavana päivänä heille täytyy antaa lisää ruokaa. Kurjuutta aiheuttavien ongelmien syyt eivät katoa sillä, että ongelmien seurauksia korjataan.
Tietyssä kehityksensä vaiheessa ihmiskunnasta tulee pappi: se käsittää, että toiset ihmiset kärsivät ja pyrkii auttamaan heitä. Seuraavassa kehitysvaiheessa ihmiskunnasta tulee demari: se käsittää, miksi toiset ihmiset kärsivät ja pyrkii auttamaan heitä purkamalla nämä syyt.
Kuten Lao Tzen kerrotaan sanoneen: Anna ihmiselle kala ja ruokit hänet loppupäiväksi. Opeta ihminen kalastamaan ja ruokit hänet loppuiäkseen.
Lähetä kommentti
<< Home