Kuolla niin ettei kukaan näe

Perheessämme on ollut kuolema läsnä. Vaikka kuolema on yhtä luonnollinen tapahtuma kuin syntymäkin, kuolema pelottaa. Se on musta möhkäle, joka normaalielämässä työnnetään mielen saavuttamattomiin sopukoihin. Sopukoihin, joista se kuolemaa kohdatessamme popsahtaa esiin. Yllättäen ja arvaamatta.

Kuolema on nyky-yhteiskunnassa yhä suurempi tabu. Ihmisiä kuolee, mutta huomaamatta, niin ettei kukaan sitä näe. Sairaalassa, hoitokodeissa, siis laitoksissa. Kotona, läheisten läsnäollessa, kuolee yhä harvempi. Vainajan pukeminenkaan ei taida olla enää kovin yleistä. Hautajaiset suoritetaan, niitä ei vietetä. Suljetussa arkussa, rutiininomaisesti. Lauletaan virret ja luetaan muistovärssyt. Sitten hautaan, hiekkaa päälle. Jouluna viedään kynttilä.

Vielä pahempaa on kohdata läheisensä menettänyt ihminen. Sureva ihminenkin pelottaa. Mitä sanoa vai uskaltaako sanoa mitään. Ehkä tekstiviesti? Kukkalähetti vie osaanotto-viestin kätevästi ja steriilisti perille. Eipähän tarvitse itseään itkettää. Itkeminenkin on tabu. Ainakin itkeminen muiden nähdessä.

Olen itse kasvanut sairaalan kupeessa. Leikkinyt ruumishuoneen katolla, kurkkinut ovesta ja yrittänyt nähdä kuolleita. Ollut piilossa hautakiven takana, kun hautajaissaattue on keskeyttänyt leikit hautausmaalla. Silti pelkään kuolemaa. En omaani, mutta läheisteni. Mutta sekin on luonnollista.

Nyt pitäisi osata valita oikeat kukan hautavihkoon ja juuri oikeanlainen värssy. Ikäänkuin kukaan niitä muistaisi hautajaisten jälkeen. Silti, surun aikana toivo tuonpuoleisesta elämästä on jotenkin kovin lohduttavaa. Kun kuoleva toivottaa: "Hyvää loppuelämää", olisi siihen mukava vastata "Kyllä me vielä nähdään". Ja vielä uskoa siihen.

Myrsky kaatoi vanhan koivun
talon nurkalta,
ja nähtiin selvästi kuinka pinnassa
sen juurakko kulki.

Miten se oli jaksanut pitää
taloa kainalossaan,
huolehtia koko pihasta, kun se itse
oli niin ohuesti elämässä kiinni?
-Risto Rasa-